Ensiapua psyykelle

Heikki Kinnusen "Viljo" sketsissä voitaisiin kysyä Heidi Sommarin kirjoituksesta, että "Eikös olekin mielenkiintoista?"

Sommar todellakin kirjoittaa, jos ei mielenkiintoisesti, niin ainakin mielenkiintoiseta aiheesta, joka todellakin koskettaa meitä kaikkia. Se koskettaa kaikkia aivan eri tavalla kuin kirjoituksen alkuriveillä oleva 30 painallusta ja 2 puhallusta. Toisin kuin elvytys, mielenterveys ja mielenterveyden vaivat ovat läsnä joka päivä... joka päivä siis myös kaikissa ensiaputilanteissa. Fyysiseen vaivaan ensiapua saava ihminen kaipaa tulevansa kohdatuksi aidosti ja läsnäolevasti, ainutkertaisena ja ainutlaatuisena ihmisenä. Tämä kohtaamiseen liittyvä asia tuppaa usein unohtumaan verenvuotoa tyrehdytettäess, mikä on toki jossain määrin ymmärrettävää.
Jos olen osannut ja jaksanut ymmärtää Martin Buberin viestiä oikein, mieillä on mahdollisuus itse valita, miten sanomme Minä. Minän voi auttamistilanteessa nostaa itsekeskeiseksi, äänekkään käskeväksi, vaativaksi tai rutiininomaiseksi. Toisaalta Minä voi olla läsnäoleva, vaatimaton, inhimillinen, rohkaiseva, empaattinen. Kukin voi hiljaa ääneen tai lujaa mielessään pohtia kumman Minän toivoisi olevan auttajana ja toisaalata kumpaa Minää ajattelee auttamistilanteessa itse käyttävänsä.

Alustus voidaan varmaankin päättää "Viljo" sketsin sanoja lainaten
"aha"